Miksi niin helvetin pinnallista? Miksi niin helvetin paljon paskan jauhamista? Eikö olisin helpompi tulla sanomaan päin naamaa ja jos jäi jotain epäselväksi, vetää vaikka turpaan. Helppoa, yksinkertaista, kivuliasta.

   En tykkää satuttaa itseäni. Tykkään aiheuttaa pientä kipua, kuten hakata nyrkkiä seinään, tehdä kuvioita ihoon hakaneulalla raaputtamalla iho verille, tunnetaan tosin synonyymillä arpitatuointi. Tai sitten vain suututtaa toinen ja tapella. En suututa ketään tarkoituksella. En vittuile kellekään ilman aihetta. Jos aihetta tulee, ilmaisen mielipiteeni. Se jää joko siihen tai siitä syntyy riita.

   Pientä masokistisuuden oiretta. Mutta ei siinä mitään pahaa pitäisi olla...? Elämässä joudut kuitenkin kärsimään. Joko henkisesti tai fyysisesti ja jopa molemmilla tavoilla, eikö olekin jännää? Stereotypiat pilaavat masokistit. Jos sinulla on edes pieniä oireita, mikä on minusta aivan tervettä ja hauskaa, sinua pidetään välittömästi mielipuolena. No tässä minä olen, täysi friikki.

   Näytän tunteet liian helposti, mutta piilotan ne myös liian helposti ja syvälle. Jos piilotan ne, ne vain uppoavat syvään kaivoon, josta ei ole poispääsyä. En käsittele niitä ikinä ja ne jäävät haamuiksi muistoihin. Jos jäävät. Joskus ne palautuvat kauheina painajaisina, joskus ne taas iskevät kesken naurun purskahduksen. Niitä ei voi estää, eikä niitä voi ehkä kadottaa lopullisesti, mutta ne voi piilottaa myöhempiä aikoja varten. En sitten tiedä onko siinä mitään järkeä.